Tämän artikkelin on tarkoitus olla ensimmäinen osa artikkelisarjaa jossa tarkastelemme riutta-akvaariota ekosysteeminä sekä sitä millä tavoin tämä kokonaisvaltaisempi lähestymistapa poikkeaa tavanomaisesta akvaarion mikrohallinnasta. Itselleni tällainen laajempi lähestymistapa on luonnollinen ehkäpä siitä syystä että olen koulutukseltani ekologi, mutta keskiverto akvaristille, jonka tuntemus ekosysteemin hallinnasta on parhaimmillaankin pinnallista, tällaisen hoitomenetelmän käyttäminen voi ajatuksena tuntua vaikealta tai raskaalta.

Näin ei kuitenkaan pitäisi olla. Itseasiassa ekosysteemin hoito tarkoittaa sitä, että annamme eri organismien tehdä suurimman osan likaisesta työstä samalla kun itse rentoudumme ja nautimme niiden kovan työn hedelmistä. Kunhan ohitamme hienot termit ja käsitteet, ekosysteemin hoito on nimenomaan se helpompi tapa saada välttämätön työ tehdyksi. Todellisuudessa monet akvaristit ovatkin jo ekosysteemin hoitajia. He vain eivät tiedä sitä, vielä.

Ennen kuin jatkamme akvaarion tarkastelua ekosysteeminä, on ehkä paikallaan ensin miettiä mitä sana ekosysteemi oikein tarkoittaa. Kannattaa panna merkille, että riuttaharrastuksen piirissä sanaa "ekosysteemi" viljellään täysin yliampuvasti markkinoinnin tukena. Lisäksi sitä tuntuvat käyttävän monet sellaiset ihmiset, joilla on vakavia puutteita termin ymmärtämisessä. Termille "ekosysteemi" on ekologian piirissä olemassa standardi määritys; se on elottoman ympäristön ja siinä elävien organismien muodostama toiminnallinen kokonaisuus. Ekosysteemit eivät ole luonnollisia kokonaisuuksia siinä mielessä, että niiden rajat eivät ole luonnon vaan ihmisen määrittelemiä. Nämä rajat ovat kuitenkin yleisen käsityksen mukaan hyvin ja huolellisesti valitut. Esimerkiksi järvi ja siinä elävät eliöt on suhteellisen selkeästi määritelty ekosysteemi. Kuitenkin monilla muilla ekosysteemeillä ei ole yhtä tarkoin määriteltyjä rajoja ja suoraan sanoen koralliriutta onkin yksi vaikeimmin määriteltävistä ja rajattavissa olevista. Esimerkiksi laskeutuessani tutkimussukellusveneessä atollin ulkoreunaa oli hyvin vaikeaa päättää, milloin riutta loppuu ja meren pohja alkaa.

Ekosysteemien ajatellaan olevan pitkällä aikavälillä stabiileja järjestelmiä riippumatta siitä, miten ja mihin sen rajat on piirretty. Vaikkakin radikaaleja ja ennalta arvaamattomiakin muutoksia tapahtuu kaikissa ekosysteemeissä, kuten Yellowstonin luonnonpuiston massiiviset tulipalot 80-luvun lopulla, yleensä muutokset ovat ennustettavia ja asteittain eteneviä. Mikäli tiedämme riittävästi ekosysteemistä ja siitä, miten siihen kuuluvat eliöt reagoivat muutoksiin. voimme hoitaa ekosysteemiä järkevästi ja reagoida nopeisiin muutoksiin kokonaisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Juuri näistä lähtökohdista hoidetaan myös Yellowstonin luonnonpuiston kaltaisia suuria ekosysteemejä.

Eräs riutta-akvaario harrastukseen liittyvistä yleisistä totuuksista on se, että harrastuksen piirissä on erittäin monia tapoja ratkaista mikä tahansa yksi ongelma. Jos ajattelemme riutta-akvaario harrastusta tieteen alana, niin tällaisen menetelmien moninaisuuden on katsottava olevan osoitus tieteenalasta joka ei ole kypsä eikä menestyksekäs. Tämä tulee korostuneesti esiin kun huomaamme, että useimmat harrastajat ja asiantuntijat eivät tiedä paljoakaan eliöistä joita he haluaisivat pitää altaissaan tai joista he kirjoittavat. Valitettavasti em. instanssit tietävät vielä vähemmän siitä, miten pitää nämä eliöt hengissä edes lyhyen aikaa. Lisäksi eliöt kärsivät, kun jatkuvasti kokeillaan vaikutuksiltaan hyvin erilaisia tekniikoita eliöiden hengissä pitämiseen.

Kysykäämme siis seuraavat kaksi kysymystä. Ensiksi, "Miksi pitäisi siis kokeilla jälleen yhtä 'uutta' hoitomenetelmää?" - vastaus: akvaarion näkeminen pienenä ekosysteeminä on jotakin, jota tiedemiehet ovat käyttäneet jo vuosia tutkimusaltaissaan. Ja se toimii - hyvin. Toinen kysymys kuuluu "Miksi haluaisimme käsitellä akvaariota ekosysteeminä?". Vastaus: Jos akvaario kerran on pienen pieni ekosysteemi, on käytössämme 50 vuoden ajalta kertynyt tieteellinen aineisto merellisistä ekosysteemeistä ja tämä taatusti auttaa kun teemme päätöksiä hoitomenetelmistä. Mitä lähemmäs pääsemme luonnollista ekosysteemiä, sitä enemmän voimme käyttää hyväksemme tutkijoiden ja sukeltajien kokemuksia yrittäessämme selvittää, mitä altaassa oikein tapahtuu.

Haluamme siis kutsua näitä suolavedellä, kivellä, värikkäillä tikuilla ja erilaisilla ötököillä täytettyjä laatikoita ekosysteemeiksi mutta ennen sitä on kyllä tiedettävä mitä ekosysteemi on ja miten  akvaariomme mahdollisesti poikkeaa tästä luonnon rakennelmasta. Tällä artikkelilla pyrin valottamaan juuri edellä mainittuja kysymyksiä ja käsittelen ekosysteemin hoitoon liittyviä menetelmiä yksityiskohtaisemmin myöhemmissä artikkeleissa.

Kuva 1. Koralliriutan fyysiset osat näkyvät tässä kuvassa. Vaaleansiniset osat ovat kovaa pohjaa ja valkoiset alueet hiekkapohjaa jossa korallit eivät kasva.

Kaikkiin ekosysteemeihin liitty kolme komponenttia: eloton fyysinen ympäristö, eliöstö (käytetään usein myös sanaa biota) ja kolmanneksi ehkä vaikeatajuisin, nimittäin energian ja materian siirtotiet systeemin läpi. Maapalloa voidaan perustellusti pitää suurena ja monimutkaisena koneena joka käyttää energiaa (pääasiassa auringon mutta myös muutaman muun lähteen) muuttaakseen raaka-aineita mikrobeiksi, kasveiksi ja eläimiksi jotka kuollessaan palauttavat niihin käytetyt raaka-aineet takaisin kiertoon.

Koko biosfääri koostuu toisiinsa liittyvistä energiakierroista ja materiaalisiirroista. Sen paremmin maapallon pinta kuin siihen osuva auringon säteily eivät ole yhtenäiset kaikille maapallon osille ja tästä on seurauksena suuri määrä erilaisia osasia jotka vaihtevat kooltaan hyvin pienestä todella valtaviin - jokainen näistä osasista mahdollistaa materian ja energian siirtymisen paikasta toiseen juuri omassa fyysisessä ympäristössään. Näitä osasia sanotaan ekosysteemeiksi. Ja näistä ekosysteemeistä meitä riutta-akvaristeja kiinnostaa erityisesti KORALLIRIUTTA EKOSYSTEEMI.

Fyysinen ympäristö

KORALLIRIUTTA EKOSYSTEEMI on pirstoutunut ja rajattu pienellä määrällä kriteerejä.

•	Koralliriutat esiintyvät kovalla pohjalla. Vaikka riuttojen ympärillä onkin pehmeää ainesta (hiekkaa ja muuta sedimenttiä) itse riutta muodostuu kivestä. Nykytiedon mukaan kaikki riutat ovat alkaneet muodostua olemassa olevan kiven päälle.
•	Koralliriutat esiintyvät vain veden lämpötilojen 20C ja 33C välisellä alueella koska nykyisten riuttojen muodostamiseen tarvittava symbioosi ei toimi muissa olosuhteissa. Vaikka muutama koralliriutta näiden rajojen ulkopuolelta löytyykin, ylivoimaisesti suurin osa on näiden rajojen sisäpuolella.
•	Koralliriutat vaativat matalaa vettä, yleensä alle 50 m. Suolapitoisuus on yleensä 35-37 ppt.

Nopea vilkaisu maapalloon osoittaa, että vaikka troppinen alue onkin valtava, matalan veden alueita ei löydy kovinkaan paljon ja tästä matalan veden alueesta vieläkin pienempi osa sisältää kovaa pohjaa. Mutta jos vain vesi- ja lämpötilaolot ovat koralleille sopivat, yleisesti ottaen kaikilla näistä alueista on myös koralliriuttoja. Kaikilla riutanmuodostukseen soveltuvilla alueilla saadaan merkittävä määrä auringon säteilyä ja nykyisten koralliriuttaeliöiden merkille pantava ominaisuus onkin, että monet niistä ovat kehittyneet käyttämään jollakin tavoin tätä energianlähdettä hyväkseen.

Uskomatonta kyllä, emme voi käsitellä täydellisesti koralliriuttojen erilaisia biologisia yhteenliittymiä. Ensinnäkin, koralliriutat ovat biologisesti eräitä maailman monimuotoisimpia alueita ja toiseksi niitä on tutkittu ja kartoitettu yllättävän vähän. Päinvastoin kuin biologisesti rikkaat maanpäälliset osat, kuten sademetsät, koralliriutat ovat käytännöllisesti katsoen edelleen terra incognita.  Naturalistit ja tutkimusmatkalijat ovat tutkineet huolellisesti ja tieteellisesti trooppisia sademetsiä jo 200 vuoden ajan mutta koralliriuttoja on tutkittu tarkemmin ainoastaan viimeiset 50 vuotta. Yleisesti sanotaan, että tiede ei vielä tiedä paljoakaan trooppisista sademetsistä ja jos niin on, kuinka vähän tiedämmekään koralliriutoista.

Tietämättömyytemme selitty muutamalla tekijällä. Ensinnäkin eliöiden lukumäärä per pinta-alayksikkö on kertakaikkiaan uskomaton, paljon suurempi kuin ehkä voit arvatakkaan. Eric Bornemanin artikkeli kertoo bakteerien roolista riutan ravinnonlähteenä. Jos luet tuon artikkelin, huomaat että bakteerit peittävät riutan jokaisen mahdollisen pinnan eikä kenelläkään ole harmainta aavistusta, minkä lajisia ne ovat, kuinka paljon niitä on ja miten niiden yhteisöt vaihtelevat ajan myötä. Toiseksi, huolellinen riutan eliöiden kartoitus tuottaa useita tieteelle tuntemattomia lajeja. Tämä on erityisen merkillepantavaa mikro-organismien, kuten bakteerien ja levien kohdalla, mutta myös tieteelle tuntemattomia suurempia eläinlajeja löytyy. Ja miten voit laskea jotain, jota et edes tunnista? No, ainahan voit myydä sen akvaristeille... Kolmanneksi, minkä tahansa merellisen tutkimuksen pituus on hyvin rajattu kun käytetään laitesukellusta ja/tai sukellusveneitä.

Edellä mainituista syistä johtuen tieteelliset arviot koralliriuttojen ekosysteemistä ovat ja tulevat olemaan vielä jonkin aikaa parhaimmillaankin pinnallisia ja pahimmillaan naurettavia. Onneksi emme kuitenkaan tarvitse tarkkoja numeroarvoja biotasta omiin tarkoituksiimme.

Koralliriutan eliöstöllä on eräs leimaa antava piirre, jota ei löydy mistään muusta ekosysteemistä: koralliriuttoja hallitsevat eliöt jotka eivät ole puhtaasti kasveja eivätkä eläimiä vaan vakaita levä-eläin symbiooseja. Tällaisessa symbioosissa elää leviä tai muita mikrobeja isäntäeläimen kudoksissa tai jopa solujen sisällä. Termillä "levä" ei kuitenkaan ole varsinaista tieteellistä merkitystä vaan sen alle on koottu hyvin laaja ja suuresti toisistaan poikkeavien eliöiden kokoelma joiden oikeastaan ainut yhdistävä tekijä on, että ne kykenevät yhteyttämään kuten kasvit. Valaisevana esimerkkinä tästä nimitysongelmasta voidaan pitää useiden korallien kanssa symbioosissa eläviä leviä jotka kuuluvat panssarisiimaeliöihin (engl. dinoflagellates). Kuitenkin viimeisten tutkimusten mukaan panssarisiimaeliöt ovat täysin uniikkeja elävien organismien joukossa eikä niillä ole sen enempää yhtäläisyyksiä "levien" kuin eläinten tai sienten kanssa. On vakavasti esitetty, että panssarisiimaeliöitä varten muodostetaan oma uusi taksonominen kunta eläin- ja kasvikunnan vierelle.  Ja niinpä me kutsumme näitä eliöitä zooksantelleiksi,  sanomme niiden kuuluvan leviin ja teeskentelemme tietävämme niistä jotain. Joopa joo...

Kuva 2.  Zooksantelleja Aiptasia merivuokon tentaakkeleista. Vihreät pisteet ovat viherhiukkasia. Isäntänsä sisällä näillä panssarisiimaeliöllä, päin vastoin kuin useimmilla muilla ryhmänsä edustajilla, ei ole siimaa ja ne ovat liikuntakyvyttömiä. Eliöt ovat vain muutaman mikrometrin kokoisia.

Eräs toinen silmiinpistävä piirre koralliriutan biotassa on se että samoin kuin sademetsässä, sen eliöt kykenevät laajentamaan elinympäristöään kaikissa kolmessa ulottovuudessa. Tämän seurauksena muodostunutta heterogeenistä ja topografisesti monimutkaista rakennelmaa kutsutaan "riutaksi". Eräissä osissa maapalloa riuttoja voivat muodostaa muutkin eliöt kuin korallit, mutta ne eivät ole koskaan rakenteellisesti yhtä monimutkaisia kuin koralliriutat. Riutan korallien kyky laajentaa omaa elinympäristöään on avain koko ekosysteemin lajirikkaudelle sillä kasvaessaan riutta luo useita erilaisia mikroympäristöjä joissa pienet organismit voivat elää.

Kaiken elämän pohjana on kyky sitoa auringon elektromagneettista säteilyä ja sen muuttaminen kemialliseksi energiaksi. Tämä oli varmasti kovin tuhlaileva ja tehoton prosessi elämän syntyessä maapallolla 3.8 miljardia vuotta sitten mutta sen jälkeen sitä on hienosäädelty huomattavasti. Itseasiassa jokaisen ekosysteemin eliöstö on omistautunut puristamaan viimeisetkin energian rippeet siihen osuvasta auringon säteilystä. Kaiken elämän pohjana suurimmassa osassa maapallon ekosysteemejä ovat organismit kuten bakteerit, levät tai kasvit jotka kykenevät auringon energian avulla sitomaan hiilidioksidia ja yhdistämään sen veden kanssa muodostaen yksinkertaisia sokereita sekä jätteenään happea. Tätä prosessia kutsutaan fotosynteeksiksi ja se todellakin on kaiken elämän perusta.

Riutoilla elävien fotosynteettisten eliöiden kuten levien, kasvien ja fotosynteettisten bakteerien lisäksi korallit, symbioottiset simpukat, jotkin sienet ja jopa eräät kotilot toimivat osittain fotosynteettisinä organismeina niiden sisältämien symbioottisten levien kautta. Kaikki tämä fotosynteesi päätyy samaan lopputulokseen: sokereihin.

Miksi sitten tämä muodostunut sokeri on niin tärkeää? Tärkein syy on se, että sokerin valmistukseen kulunut huomattava määrä auringon energiaa voidaan myöhemmin vapauttaa organismin toimesta rikkomalla se takaisin hiilidioksidiksi ja vedeksi. Yhdistämällä fotosynteesin kautta saatu sokeri hapen kanssa (eli polttamalla) voi jokainen elävä olento muodostaa käyttökelpoista energiaa. Jos poltat sokerin täydellisesti saat valoa, lämpöä, hiilidioksidia ja vettä. Eliöt kykenevät tekemään tämän  palamisen hallitusti ja useassa vaiheessa solunsisäisesti jossa sokerista saadaan solun tarvitsemaa energiaa sekä hiilidioksidia ja vettä. Nämä solunsisäiset reaktiot, joissa syntynyt hukkaenergia (lämpö) on minimoitu, ovat periaatteessa fotosynteesin vastakohtia. Laajemmin näitä reaktioita kutsutaan hengitykseksi ja tarkemmin soluhengitykseksi eli energia-aineenvaihdunnaksi.

Eliöt, joilla on fotosynteettisiä symbiontteja kuten zooksanttelleja, ovat maksimoineet energian keruu mahdollisuutensa.  Useimmat levät (ja bakteerit) "vuotavat" mikä tarkoittaa sitä, että niistä virtaa ulos fotosynteesissä muodostunutta sokeria ikäänkuin laimean siirapin muodosssa. Koska symbiontit elävät isäntäeläimensä sisällä, vuotaa tämä sokeriliuos suoraan isäntäeläimen omiin soluihin ja tulee siellä käytetyksi ruokana. Joissakin tapauksissa isäntäeliö kykenee myös kontrolloimaan sokeriliemen eritystä.  Soluhengitys tuottaa energiaa jota kaikki eliöt tarvitsevat solujensa toimintaan; toisin sanoen soluhengitys on ehdoton elämän edellytys. Sokerin lisäksi kasvuun tarvitaan muitakin yhdisteitä, kuten proteiineja ja tukirakenteiden materiaaleja, joita saadaan joko ruuasta tai organismia ympäröivästä vedestä. Mutta jotta näitä yhdisteitä voitaisiin käytää, tarvitaan aluksi sokerin tuomaa energiaa.

Kuva 3. Vaikka koralleilla onkin zooksanttelleja, ne tarvitsevat myös typpeä rakentaakseen kudoksia. Sitä saadaan esimerkiksi eläimistä, kuten kuvassa näkyvä koralli zooplanktonista, kasveista, bakteereista tai typpirikkaista liuenneista orgaanisista aineista.

Kaikki tämä ruoka siirtyy sokereina, proteiineina, mineraaleina ja muuna materiana ekosysteemin komponentista toiseen.  Kasvi muodostaa sokeria yhteyttämällä, kasvin syö eläin jonka puolestaan syö toinen eläin ja näin energia liikkuu systeemissä tasolta toiselle. Useimmissa ekosysteemeissä tapahtuu noin kolme tai neljä tällaista siirtoa ennenkuin kaikki käytettävissä oleva energia joko sitoutuu johonkin organismiryhmään tai poistuu systeemistä lämpönä ja kaasuina.

Luonnon ekosysteemeissä toimivat ns. trofiatasot. Ensimmäinen trofiataso jota myös tuottajatasoksi kutsutaan, tuottaa sokereita tai kemiallista energiaa.  Tähän tasoon kuuluvat yhteyttävät organismit kuten zooksantellit ja levät. Seuraava trofiataso koostuu organismeista joita kutsutaan primaarikuluttajiksi ja jotka syövät joko tuottajatason organismeja tai niiden sivutuotteita. Kun korallit käyttävät ravinnokseen zooksantellien sokeria ovat ne primaarikuluttajia. Kolmas trofiataso muodostuu lihansyöjistä jotka syövät ainostaan eläimiä tai muita ei-fotosynteettisiä organismeja (sekundaariset kuluttajat). Korallien syödessä zooplanktonia ovat ne samalla sekundaarisia kuluttajia. Vaikka sekundaarisia kuluttajia voi olla montakin tasoa, on niiden kokonaismäärä kuitenkin rajattu.

Voimme tarkastalla tätä trofiatasojen rajattua määrää tutkimalla kuvitteellista valtameren ravintoketjua. Jokainen organismi kykenee käyttämään syömästään ravinnosta keskimäärin 10% joten yhtä tonnikala kiloa kohti tarvitaan 10 kiloa pientä kalaa, esimerkiksi silakkaa. Nämä 10 kiloa silakkaa puolestaan tarvitsivat kasvaakseen 100 kiloa suurta zooplanktonia kuten krilliä jotka taas tarvitsivat 1000 kiloa pienempää zooplanktonia. Kun edellä mainittu plankton käytti 10000 kiloa mikrozooplanktonia ja nämä 100000 kiloa kasviplanktonia huomataan, että tämä 6 trofiatason ravintoketju käyttää 100 tonnia kasviplanktonia tuottaakseen yhden kilon tonnikalaa. Tästä voidaan päätellä, että meressä ei voi elää saalistajaa joka eläisi pelkästään tonnikalalla sillä jokaista kiloaan kohti pitäisi tuottaa miljoona kiloa kasviplanktonia ja tämän määrän tuottamiseen tarvitaan niin suuri alue, ettei saalistaja voisi pysyä hengissä ja samalla kasvaa tarpeeksi suureksi syödäkseen tonnikalaa. Itse asiassa suurin osa oseaanisista ravintoketjuista koostuu viidestä tai vähemmästä trofiatasosta.

Kuva 4. Kuvassa näkyvä rataseläin (engl. rotifier) on primaarikuluttaja. Vihreä alue eläimen mahassa on leväsoluja.

Koska jokainen taso kuluttaa ainoastaan kymmenen prosenttia syömästään ravinnosta, tuottavat ne suuren määrän kuluttamatonta ruokaa. Tämä syömätön mutta edelleen ravinnerikas ruoka päätyy kasvattamaan hajottajia jotka ovat pääasiallisesti bakteereja ja detritivoreja. Nämä hajottavat jätteet ja detrituksen takaisin rakennusosiksi joita muut organismit tarvitsevat kasvaakseen. Samalla detritivorit käyttävät viimeisetkin käytettävissä olevat energian rippeet hajottamastaan materiaalista.

Ollakseen toimiva ekosysteemin on koostuttava kaikista näistä tasoista sillä muussa tapauksessa materiallit kerääntyvät yhdelle tasolle ja aiheuttavat joko ravinnonpuutteen tai sitten käyttämätön materiaali kerääntyy saastuttamaan ympäristön.

Uskoisin että useimmat akvaristit voivat nähdä akvaarion toimivan samantapaisesti kuin luonnon ekosysteemit. Itse asiassa niiden on pakkokin toimia siten sillä menestyksekkäässä akvaariossa täytyy löytyä samat trofiatasot; ainoa keino saada organismit toimimaan luonnollisella tavalla on tarjota niille mahdollisuus ruuan suhteellisen luonnonmukaiseen määrään ja laatuun.  Organismit kuvittelevat elävänsä edelleen luonnollisessa ekosysteemissä ja siten ne reagoivat luonnollisella tavalla kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin.

Kuva 5. Tämä organismi on huokoseläin (engl. foraminiferan),  ameeban tapainen alkueläin jolla on kalkkikuori ympärillään. Nämä eläimet kuuluvat detritivorien klaaniin ja ne syövät bakteereja hiekan seasta. Ruokansa se pyydystää valejaloillaan joita kutsutaan juurijaloiksi. Pyydystin tämän organismin eräästä akvaariostani.

Voidaksemme taata luonnonmukaisen elämän riutta-akvaarioidemme organismeille on meidän kyettävä tarjoamaan primaarituotantoa vastaava trofiataso. Vaikkakaan tuottajat akvaariossa eivät kykene kehittämään riittävää biomassaa koko akvaarion ruokkimiseen on niillä tärkeä tehtävä liuenneiden ravinteiden palauttajina käyttökelpoiseksi ravinnoksi sekä prosessoimaan ravinnepitoisuuksia lähemmäs luonnollisia tasoja. Mikäli itse emme tätä tasoa tuota, luonto kyllä järjestää asian ja esimerkiksi tuottaa akvaarioon kukoistavan mikrolevä ja syanobakteeri kasvuston. Meidän on myös tarjottava vähintään yksi mutta mielummin useampia kuluttajatasoja jotka syövät ylijääneen ruuan ja samalla tuottavat ruokaa hajottajatasolle joka puolestaan vapauttaa kaiken ekosysteemiin varastoidun energian.

Jos akvaario sisältää kaikki nämä trofiatasot on akvaario vastine luonnon ekosysteemille pienoiskoossa. Se toteuttaa kaikki ekosysteemin määritellyt vaatimukset ja monet luonnon ekosysteemit ovat aivan yhtä pieniä. Mutta onko se sitten luonnollinen ekosysteemi? Ei varmasti! Voiko se olla toimiva ekosysteemi? Ehdottomasti! Hyvin alkuun saatettuna se on tehokas ja helppo tapa pitää riutta-eläimemme huipppukunnossa.

Tällaisessa keinotekoisessa ekosysteemissä tuottajatasona toimivat levät, mikrobit, korallit ja muut zooksantelleja sisältävät organismit. Levät sitovat kasvaessaan liuenneita ravinteita kiinteäksi aineeksi jotka voidaan poistaa keräämällä ylimääräinen kasvusto pois akvaariosta. Korallien zooksantellit puolestaan tuottavat sokeria ja mahdollistavat niiden kasvun. Kuluttajatasolta löytyvät kalat, korallit sekä muut organismit kuten viuhkamadot, pienet ötökät ja kotilot jotka kaikki muuttavat eläinruokaa omaksi energiakseen. Ylimääräisen ruuan, kuolleet mikroskooppiset organismit, detrituksen ja eläinten jätökset puolestaan hoitavat hajottajatason organismit kuten mikroskooppiset eläimet, alkueläimet ja bakteerit jotka käytettyään kaiken irti saatavan energian palauttavat materian kiertoon kuluttajien käytettäväksi. Lähestulkoon kaikki kovasti työskentelevät hajottaja organismit elävät pohjahiekassa tai kivien koloissa näkymättömissä. Tämä organismi ryhmä, eli hajottajien trofiataso, on kaikkein tärkein toimivan akvaarion komponentti. Ilman toimivaa kokoelmaa hajottajaorganismeja typpipitoiset jätteet jäävät akvaarioon, ravinnepitoisuudet räjähtävät käsiin ja koko systeemistä tulee saastunut, ennemmin tai myöhemmin kuoleva tai ainakin kärsivä ekosysteemi.

Jotta voisimme nauttia mahdollisimman terveistä ja kauniista eläimistä kuten kaloista ja koralleista on meidän siis huolehdittava myös sellaisten eläinten terveydestä joita emme useinkaan näe. Tai vaikka näkisimmekin, pitäisimme niitä todennäköisesti melkoisen rumina. Meidän onneksemme työmme meriakvaarion kokoisen ekosysteemin hoitajina on aika paljon helpompaa kuin Yellowstonen luonnonpuiston vastaavalla työntekijällä. Meidän tarvitsee vain oppia hieman hoitamiemme eläinten elintavoista ja ylläpitää normaaleja ja luonnollisia olosuhteita sekä tarjota riittävästi ruokaa ekosysteemillemme. Erityisesti meidän tulee pitää huolta hajottatason monimuotoisuudesta jotta jätteille olisi mahdollisimman monta ulostuloreittiä. Ylimääräisen materian poistoon voimme käyttää yhdessä makrolevien kanssa helppoja ja vähätöisiä suodatusmenetelmiä kuten vaahdotusta. Tutkijat ja tiedemiehet ovat käyttäneet tällaista hyväksi todistettua eläinten terveyden maksivoivaa lähestymistapaa jo 1960 luvulta lähtien. Suuri osa tutkijoista pitää tästä menetelmästä lähinnä juuri eläinten terveyden mutta myös sen helppouden vuoksi. Ongelmana tietysti on, että harrastajan ei tarvitse ostaa kaikenlaisia hienoja ja kalliita laitteita tai lisäaineita mutta kaikkeahan ei voi aina saada.

Konseptina meriakvaario ekosysteeminä mahdollistaa helpon ja yksinkertaisen tavan hoitaa koralliriuttojen eläimiä mahdollisimman pienellä vaivalla sekä kustannuksilla seuraten luonnon tarjoamia esimerkkejä. Artikkelisarjan tulevissa osissa tulemme tarkastelemaan esimerkkejä eläinten käyttäytymisestä, morfologiasta ja dynamiikasta jotka auttavat ylläpitämään pieniä ekosysteemejämme. Toivon voivani myös esitellä yksityiskohtaisemmin eri akvaario-ekosysteemin perustamiseen liittyviä yksityiskohtia.

Some Useful References:

These are some general references that will help with the ecosystems approach, subsequent articles will have more specific and detailed references.

The scientific journal Coral Reefs is available at many public and university libraries. The articles, although somewhat technical, are certainly not beyond the capabilities of most reef aquarists, and contain a wealth of information about the biology of coral reef animals.

Adey, W. H. 1983. The microcosm: a new tool for reef research. Coral Reefs. 1:193-201.

Adey, W. H. and K. Loveland. 1998. Dynamic Aquaria: Building Living Ecosystems 2^nd Ed. Academic Press. New York. 498 pp.

Shimek, Ron L. 1999. The Coral Reef Aquarium: an owner's guide to a happy, healthy fish. Howell Book House. New York. 126 pp.

Sorokin, Yuri I. 1993. Coral Reef Ecology. Springer-Verlag. Berlin. (Ecological Studies, Vol. 102). 465 pp.